osallistuivat sankoin joukoin. Paunu siunasi
myös hautaan punaisia sankarivainajia ja loh-
dutti heidän omaisiaan. Meni kuitenkin vuo-
sikymmeniä, ennen kuin tämän saattoi muis-
telmissa tunnustaa.
peista. Myös Kullaan kappalainen Johannes
Kangasvuo rohkeni kertoa "epäisänmaallises-
ta toiminnastaan" jo elokuussa 1918. Kuopi-
on pappeinkokouksen pöytäkirjaan kirjattiin
Kangasvuon "tunnustus":
tullut rakkaammaksi. Hengellinen elämä
on syventynyt, kun on elänyt kuoleman
kauhujen keskellä. Omassa seurakunnas-
sani sota vaikutti ilahuttavasti punakaarti-
laisiinkin. Kävivät ahkerasti kirkossa ja
vakavassa mielessä. Punaisten vaimot us-
kollisimpia kirkossakävijöitä silloin. Eh-
toollisvieraidenkin lukumäärä lisääntyi.
Monet vankileireistä saapuneet kirjeet pu-
huvat samaan suuntaan.
toiminnasta sodan aikana ovat tärkeitä uusia
näkökulmia 1918 sotaa ja kirkkoa koskevan
tutkimuksen kannalta. Kirkon roolia sodan
aikana rintaman punaisella puolen on tutkittu
kovin puutteellisesti. Tästä on seurannut mo-
nia virheellisiä edelleen ajankohtaisia kir-
kon toimintaa koskevia käsityksiä. Esimerkistä
käy yleinen käsitys, ettei kirkko siunannut
lainkaan punaisia. Siunaamisia kuitenkin ta-
pahtui kaikessa hiljaisuudessa, vieläpä valtio-
vallan ohjeistamana. Koska tämä tapahtui
suorastaan salaa, siitä luonnollisesti seurasi
se, etteivät edes vainajien omaiset saaneet
koskaan tietoa tapahtuneesta. Sittemmin kirk-
koa on pyydetty siunaamaan epäilemättä sel-
laisiakin hautoja, joiden siunaaminen oli teh-
ty jo 1918. Tutkimuksen onkin kysyttävä jat-
kossa, halusiko kirkko tässä kysymyksessä
täyttää vain lain kirjaimen siunaamalla kirkon
jäsenet osapuolesta riippumatta. Samalla on
paikallaan arvioida sitä, laiminlöikö kirkko
tehtäväänsä kansankirkkona tilanteessa, jossa
lutta omaistaan julkisesti.
ei sen paremmin toiminnassaan kuin asen-
teissaankaan suhteessa punaisiin, vallanku-
moukseen tai sosialismiin muodostanut mi-
tään yksimielistä joukkoa, vaikka perusorien-
taatioltaan enemmistö oli selvästi valkoisen
Suomen tavoitteiden takana. Kaksi päälinjaa
tutkimus on silti jo kauan sitten todennut ol-
leen. Yhtäältä oli arkkipiispa Gustaf Johans-
sonin ja hänen hengenheimolaistensa linja.
Sodan aikana tämä linja suositti kirkon toi-
mintatavaksi passiivisuutta ja pidättäytymistä
erossa vallankumouksesta ja myös sen kukis-
tamisesta. Sodan keskellä Johansson raapusti
päiväkirjaansa useita merkintöjä, joissa hän
painotti sivussa pysymisen tärkeyttä.
destä huolimatta Johanssonillakin tarve sanoa
sanottavansa, mikä näkyi erityisesti alussa si-
teeratussa Johanssonin paimenkirjeessä. Ark-
kipiispan tulkinta painoittui siihen suuntaan,
että osa kansasta oli oli sielultaan sairastunut,
hylännyt Jumalansa, ja siitä seurasi rangais-
tus. Mutta vain siis vain osa kansasta.
nen osallistuminen ja aktiivisuus oli määrää-
vänä toimintatapana, ja sodan aikana se saat-
toi näyttäytyä myös aktiivisuutena, jollei suo-
rastaan sotatoimissa, niin ainakin valkoisen
armeijan henkisenä tukena toimimisena. Toi-
saalta tästä toiminnallisuudesta näytti seuraa-
van myös Johanssonin linjalle vastakkainen
tulkinta sodan syistä. Synti, luopumus tai
kansan sielun sairastuminen koskikin koko
kansaa, eikä vain sodan hävinneitä.
aaliseen yhteiskunnalliseen toimintaan liitty-
vät uudistukset, jotka eivät tosin vielä maail-
mansotien välisenä aikana hallinut mitenkään
näkyvästi kirkon tapaa toimia yhteiskunnas-
sa. Kirkon vahva yhteiskunnallinen asema,
mitä uskonnonvapauslain jälkeinen odotettua